Olen kai selvinnyt tästä sairaudesta tällä kertaa. En entiselleni vielä lähestulkoonkaan, mutta tietääkseni minulla ei ole syöpää juuri nyt. En huomaa kasvaneeni ihmisenä. Jos olen siitä jotain oppinut, niin ehkä sen, että hetken aikaa muistan oman kuolevaisuuteni. Ja läheistenikin. Sekin unohtuu aika nopsaan. En osaa olla yhtään armollisempi kenellekään sen takia, että sairastin. Tuskin edes itselleni, vaikka joka päivä siihen pyrinkin. Harmin paikka, sillä olisi kiva, jos osaisin. Miten hienoa olisikaan, jos olisin muuttunut nainen, muutenkin kuin fyysisesti vähän runneltu ja pitkään taas aika huonokuntoinen. Jos ymmärtäisin elämää paremmin ja ottaisin rauhallisemmin vastaan kaikki arjen hankaluudet. Niin nyt ei kuitenkaan tapahtunut. Miksi aina vain tsemppausta? Luin artikkelin kirjasta, jossa kerrotaan kuulemma ”erilainen syöpätarina”. Artikkelin mukaan tarinat ovat pullollaan tsemppausta ja selviytymistä. Ja lehdet täynnä ihmisiä, jotka selvisivät. No, eivät ne kuollee
Eräs kertomus suolistosyöpään sairastumisesta