Minulle kuuluu ihan hyvää, luulisin

 

Olen kai selvinnyt tästä sairaudesta tällä kertaa. En entiselleni vielä lähestulkoonkaan, mutta tietääkseni minulla ei ole syöpää juuri nyt.

En huomaa kasvaneeni ihmisenä. Jos olen siitä jotain oppinut, niin ehkä sen, että hetken aikaa muistan oman kuolevaisuuteni. Ja läheistenikin. Sekin unohtuu aika nopsaan. En osaa olla yhtään armollisempi kenellekään sen takia, että sairastin. Tuskin edes itselleni, vaikka joka päivä siihen pyrinkin. Harmin paikka, sillä olisi kiva, jos osaisin. Miten hienoa olisikaan, jos olisin muuttunut nainen, muutenkin kuin fyysisesti vähän runneltu ja pitkään taas aika huonokuntoinen. Jos ymmärtäisin elämää paremmin ja ottaisin rauhallisemmin vastaan kaikki arjen hankaluudet. Niin nyt ei kuitenkaan tapahtunut.

Miksi aina vain tsemppausta?

Luin artikkelin kirjasta, jossa kerrotaan kuulemma ”erilainen syöpätarina”. Artikkelin mukaan tarinat ovat pullollaan tsemppausta ja selviytymistä. Ja lehdet täynnä ihmisiä, jotka selvisivät. No, eivät ne kuolleet ole siellä kertomassa, että loppu tuli. Vaikka olen minä lukenut lehdistä tarinoita, joissa ihmiset kertovat läheistensä sairastumisesta ja kuolemasta, ja siitä millaisia tunteita siihen liittyy. Artikkelissa, tai siis kirjassa, väitetään myös, että syöpätarinoissa ei kerrota silmittömästä kuolemanpelosta. No mutta juuri siitähän niissä kerrotaan. Lukemani somepalstojen kirjoitukset ovat täynnä sitä, kuolemanpelkoa ja pelkoa tulevasta kärsimyksestä.

Miksi ei tsemppausta? Tai edes hivenen lohtua

Minäkin erehdyin lukemaan jonkun vertaistarinan pian diagnoosin saatuani. Ei olisi pitänyt. Se lisäsi kauhuani, epävarmuutta, turvattomuutta. Minusta tuntui siltä, että kauhuun kietoutuminen ja mustimpiin pelkoihin vajoaminen ei tee arjestani helpompaa. Se ei auttaisi minua kestämään ja ottamaan vastaan sitä, mikä minua odotti. Se mistä en tiennyt mitään. En halunnut tietää mitä kaikkea kurjaa minulle voisi tapahtua. En halunnut lisätä pelkoani. Kun aloin kirjoittaa tätä blogia, kuvittelin, että saattaisi olla joku muukin, joka haluaisi oman pelkonsa vähän pienemmäksi, edes hetkeksi. Ajattelin, että minun tunteideni käsitteleminen kuului jonnekin muualle, ei niille ihmisille, joilla on jo omissakin tunteissaan tarpeeksi. Tai siis liikaa, mutta pakko ottaa vastaan, kun nyt näin on käynyt.

Ei tämä niin kivaa ole ollut

On totta, että syöpädiagnoosi ei ollut iloinen yllätys. Kyllä, se nosti pelon mielessäni. Mitä tästä seuraa? Onkohan se levinnyt? Miten kestän ne kaikki kamalat hoidot, joista minulla on vain mielikuvia? Avanne 😱, se vasta kauhua herättikin!

On totta, että sairaalassa ei ollut kivaa. Eikä varsinkaan ollut kivaa silloin, kun avanteeni ensimmäisen sulkemisen jälkeen suoleen tehty sauma repesi ja olin vähällä kuolla. Ennen kuin tilanteeni edes ymmärrettiin, sain sellaiset kipulääkkeet, että varmaankin pääni oli niin tokkurassa, että en paljon tajunnut. Enkä tajunnut, miten sairas olin ennen kuin en pääsyt ylös ollenkaan, vaan oksensin vain, ja kuume oli korkea huolimatta maksimiannoksesta buranaa ja panadolia yhdessä. Sairaalassa se horror show jatkui ja laajeni, kun epiduraali meni vähän hutiksi, ja sain hirvittävän päänsäryn, johon eivät kipupumput ja opiaatit tehonneet. Syy päänsärkyyn huomattiin vasta vuorokauden kuluttua, ja sitten sainkin helpotuksen siihen. Muistot ensimmäisistä päivistä nukutuksesta heräämisen jälkeen eivät ole kovin valoisia. Kuitenkin niistäkin olen selvinnyt. Kaikki eivät selviä.

Paljon ikäviä tunteita

Nytkin, kun luen somesta syöpädiagnoosin saaneiden kertomuksia, ne ovat aika lailla täynnä pelkoa, epävarmuutta turvattomuutta. Siinä tilanteessa en todellakaan halunnut kuulla mikä kaikki oli kamalaa. Sehän vain lisäsi pelkoa. Kuitenkin jokainen syöpään, tai mihin tahansa vakavaan sairauteen sairastunut tietää, että sairastumiseen sisältyy suuria ja hankalia tunteita.

En sano, että ei kannata pelätä, eihän sitä pelkoa poiskaan saa. Kuitenkin, jos sen päästää valloilleen, se paisuu ja paisuu ja nielaisee kaiken. Minä ainakaan en halunnut, että elämäni on pelkkää mustaa kauhua kunnes toisin todistetaan. Jos todistetaan. Epätoivo ei ole ystäväni, se ei ole koskaan kertonut minulle mitään hyvää.

Hyvälle mielelle, vaikka hampaat irvessä

Uskon yhä, että ihminen pystyy jossain määrin vaikuttamaan tunteisiinsa. Meillä on siihen erilaisia keinoja, ja minulla yksi suosituimmista on juokseminen. Sen takia olen kirjoittanut juoksemisesta, ja sen takia teen kaikkeni, jotta pystyisin taas juoksemaan niin kuin ennen. Ja että kuntoni tulisi taas niin hyväksi, että pysyn polkujuoksukavereideni vauhdissa mukana. Kaipaan sitä, oi minä kaipaan sitä niin paljon, että itkettää.

En halunnut sanoa, että kyllä tästä selviää, kunhan juoksee tarpeeksi. Halusin sanoa, että suuriakin, valtavan kokoisia pelkojaankin voi tehdä edes hetkittäin siedettävämmäksi, jos vain löytää omia keinojaan vaikuttaa tunteisiinsa. Tunne se pelkokin vain on.

Tähän sopii hyvin sitaatti Leonard Cohenilta: ”I don’t trust my inner feelings, Inner feelings come and go”.

Omia tunteitaan voi kuunnella muutenkin kuin joutumatta täysin niiden riepoteltavaksi. Alussa mainitsemani kirjan kirjoittaja ehkä haluaa, että joku kuulee hänen pelkonsa ja kärsimyksensä. En osaa edes kuvitella millaisia tunteita käydään lävitse perheessä, jossa lapsi sairastaa. Minun onneni on se, että itse sairastuin, eikä lapseni.

Aina ei tarvitse eikä voi olla hyvällä mielellä, mutta siloin kun on kaikkein rankinta, voi olla paikallaan vähän yrittää auttaa itseään. 

Elämässä on paljon kärsimystä.  Vaan on siinä paljon ilojakin. Minä ainakin aion keskittyä iloihin aina kun se vain on mahdollista (jos muistan). Kyllä ne kärsimykset ja huolet sitten pitävät huolen itsestään, ja siitä, että liian hauskaa ja helppoa ei pääse tulemaan. Ja silloinkin, kun elämä on käsittämättömän kamalaa, silloinkin on jostain voitava löytää toivon kipinä. Sittenkin, vaikka ei olisi toivoa ollenkaan. On pakko olla jotain millä sen huolen ja pelon kanssa pystyy olemaan.

Pidetään lippu liehumassa

Minä ainakin juoksen heti kun se on mahdollista. Ja nyt se jo melkein on. Viisi-kuusi kilometriä menee jo etananvauhtia. Ja koko ajan paranee, sekä vauhti että matka. Kyllä, turhauttavaltahan se tuntuu, kun äsken on juossut kavereiden kanssa 55 kilometriä, nyt menee siitä kymmenesosa ja yksin, kun vauhti on niin hidas vielä. Aion nousta täältä, koska tykkään niin paljon juoksemisesta, varsinkin sitten, kun jaksan vähän paremmin.

Vielä kerran muistan kuitenkin sanoa: en ole selvinnyt syövästä minkään itse tekemäni asian tai ajatuksen voimalla. Jos olen taistellut, niin olen taistellut omien tunteideni kanssa. Sitä taistelua jatkan joka päivä ihan noin muutenkin. Syövästä olen selvinnyt lääketieteen avulla, ja mukana on ollut myös onnea. Tiedän, että jollain kerralla kuolen. Syöpään tai johonkin muuhun. Tiedän, että se voi tapahtua äkkiä tai hitaasti kärsimällä. Mutta en minä sellaista halua etukäteen murehtia. Kyllä sitä murehtimista muutenkin keksii. Ilojen etsimiseen paremminkin keskittyisin nyt eläessäni. 

Silittelen näitä nelijalkaisia ystäviäni.