Aikalisä

Sain leikkausajan TYKSiin. Seuraava leikkaus on 20.5. Toivottavasti se on elämäni viimeinen leikkaus, sillä nyt tuntuu, että alkaa jo riittää sitä lajia. Samalla olen hyvin tietoinen siitä, että vaikka sairastumiseni olikin pelkkää huonoa tuuria, olen myös onnekas. Kasvain havaittiin ajoissa ja saatiin kokonaan poistetuksi. Ennusteeni on valoisa. Niin ei todellakaan ole kaikkien suolistosyöpään sairastuneiden kohdalla, kun tiedämme, että paikallisesti levinneeseen syöpään sairastuneistakin joka kolmas kuolee viiden vuoden kuluessa sairauden toteamisesta. Tutkimusta tarvitaan, ja siihen tarvitaan rahoitusta.

Minä otan nyt aikalisän

Sairaanhoitajan soitettua ja ilmoitettua tuon leikkausajan, en ensin tiennyt, mitä siitä ajattelen. Olin hiljattain suunnitellut, ja sanonut ääneenkin, että jos leikkaus tulee vielä ennen NUTS Karhunkierros -tapahtumaa, haluan siirtää sen myöhemmäksi. Siis leikkauksen. Vaan enpäs sanonut mitään. Ajattelin, että vai niin, vai sillä tavalla olette suunnitelleet. Kysyin kuka leikkaa. Muistin myös mainostaa varainkeruukampanjaa. Siihen olikin hyvä (aasin)silta, sillä ystäväni Sini kirjoitti minusta jutun Varsinais-Suomen sairaanhoitopiirin henkilöstölehti Hospitaaliin. – Tästä sairaudesta on muuten ollut sekin ilo, että adoptoiduimme Sinin kanssa siskoiksi. Sini vieraili luonani sairaalassa joka päivä, ja useat hoitajat sekä huonekaverini kysyivät, olemmeko sisaruksia. Niin että nyt sitten olemme. Kiva, kun olen saanut monta siskoa.

Pari päivää kuulostelin, millaista palautetta pääni sisältä tulee, nyt kun leikkausaika on vihdoin tiedossani. Juoksusuunnitelmat nyt ainakin menivät myttyyn. Harmitti, potutti, otti päähän ja risoi.

Seuraavaksi ajattelin, että jopas tulikin vähän kiire juosta, jotta ehtii palautua ennen kuin joutuu sairaalaan petiin. Siellä ei ole kiva maata muutenkaan, niin ei siihen halua ylimääräisiä lihassärkyjä ja kireyksiä varta vasten hankkia. Sain kannustus- ja tukiviestejä treeniryhmältäni. Me olemme juosseet yhdessä pienellä porukalla monta pitkää lenkkiä kevään aikana. Ei tästä mitään tulisikaan ilman treenikavereita, heille suuren suuret kiitokset!

Suunnitelmat uusiksi

Käytin aikalisän NUTS-suunnitelmieni päivittämiseen. 

Lenkkikaverini eivät siis aikailleet, vaan ehdottivat heti, että juostaanpa sitten yhdessä se 55 kilometriä täällä kotimaisemissa ennen tulevaa leikkausta. Siinähän se on, uusi suunnitelma kun vanha kävi toteuttamiskelvottomaksi. Siirsin oitis osallistumiseni NUTS Karhunkierros -tapahtumaan ensi vuodelle ja asennoidun niin, että kohta juostaan koko päivä pitkin Paimion metsiä. Tapahtuman jälkeen julkaisen siitä raportin täällä blogissani.

Nyt kun juoksulle tuli ennakoitua tiukempi aikataulu, on aika muistuttaa lahjoituksista. Linkki lahjoitusohjeisiin löytyy klikkaamalla blogin oikeassa yläkulmassa olevaa valikkosymbolia (kolme vaakasuoraa viivaa). Jokainen lahjoitus ja lahjoittaja on todella tärkeä, sillä tutkimusta edistämällä voidaan pelastaa henkiä. Tietoa keräyksestä saa mielellään levittää laajalle, jotta kymppitonnin kerääminen ei jää kokonaan kavereideni harteille.

Mistä sitä voimaa löytää

Kiitollisuuden huomaaminen on korostunut nyt, kun olen elänyt tavallista raskaampia aikoja, ja synkät ajatukset pyrkivät toisinaan valtaamaan mielen. Muistuttelen silloin tällöin itselleni, mitkä asiat itselläni ovat niin hyvin, ihania ja kauniita, että tunnen niistä kiitollisuutta. En niitä kaikkia tähän, sillä niitä on voi mitenkään alkaa luetella aivan valtavasti. Arjen iloa tuottavat asiat kartuttavat voimavarojamme, kun huomaamme ne, vaikka kuinka pieniltä näyttävätkin, elämässämme ja ympärillämme. Sen muistaminen auttaa silloin, kun synkät ajatukset hiipivät mieleen. Tai jos tuntuu, että tänään mikään ei onnistu.

Palautumisesta

Innokkaita kuntoilijoita muistutellaan palautumisen tärkeydestä. Tarinoita ylirasituksesta ja siitä toipumisen hitaudesta riittää vaikka millä mitalla. Jokainen kuntoilija tietää levon ja palautumisen tärkeyden. Sitä me emme aina huomaa ajoissa, milloin on kysymys väsymyksestä, joka vaatii lepoa, milloin taas vain ei huvita, ja liikkeelle lähteminen itse asiassa toisikin lisää energiaa. Ihminen on luonnostaan mukavuudenhaluinen, ja kuntoilijat taas useinkin melko taitavia vaatimaan itseltään, moni helposti pisaran liikaa.

Viime aikoina olen aika usein tuntenut uupumusta jatkuvaan itseni tsemppaamiseen ja hyvällä mielellä pitämiseen. Ei sitäkään kaiken aikaa jaksa. Aina ei tarvitsekaan jaksaa. Toisinaan on hyvä vain antaa olla, ja ajatella vaikka, että synkät tunteet ja ajatukset ovat kuin tummat pilvet, jotka tuuli puhaltaa pois ajallaan. Itse ei silloin tarvitse tehdä mitään niitä muuttaakseen, mutta ei myöskään tarvitse takertua niihin. Lopulta kaikki muuttuu hyväksi. Niin on aina ollut.

Täällä kyllä osataan rentoutua 😎

Mistä sitten tietää, milloin on syytä yrittää piristää itseään ja ajatella vähän positiivisemmin, milloin taas olisi parasta antaa olla ja levätä ponnistelemisesta? Kysymys on saman kaltainen kuin kuntoilussakin: aina ei ole heti selvää, milloin on aika levätä, milloin taas olisi parempi patistaa itsensä lenkille, vaikka ei huvittaisi. Vastaus on kovin yksinkertainen: se vain on opeteltava tietämään. On osattava kuunnella itseään ja kohdella itseään hyvin.