Vihdoinkin NUTS!

 

Hyvää kannatti odottaa. NUTS Karhunkierroksen 55 kilometrin mittainen yöjuoksu on nyt takana. Onnellisesti, sanoisin. Mitään vammoja en kehooni kerännyt – mitä nyt vähän polveen sattui jyrkimmissä laskuissa, mutta se vähäinen kipu menee pian ohi ja unohtuu. Sunnuntaina esiintyi jälkioireena hassua kävelyä kankein jaloin, mikä saattoi johtua kokonaan lähes tuhannen kilometrin autossa istumisesta.

Varat suolistosyövän tutkimukseen

Aloittamassani haasteessa keräämämme summa lahjoitettiin kokonaan suolistosyöpätutkimukseen, kuten lupasinkin. Tutkimusapurahan, yhteensä 4000 euroa, sai TYKSin syöpäpoliklinikalla erikoislääkärinä työskentelevä ja Turun yliopiston tohtorikoulutettava Vesa Väliaho. Meidän osuutemme oli siis hippusen yli puolet tuosta lahjoitetusta summasta. Minulla oli ilo olla mukana luovuttamassa apurahaa Vesalle, ja samalla sain tilaisuuden hetken jutella hänen kanssaan, ja toivottaa menestystä jatko-opintoihin. Vesa kertoi, että on vaikea löytää aikaa tutkimuksen tekemiseen, kun poliklinikalla tehtävä työ vie ajan. Apuraha järjesti hänelle kevään tutkimusta varten. Molemmat tärkeitä tietenkin, mutta olen iloinen, että ollaan yhdessä saatu olla pikkuisen auttamassa tutkimustakin eteenpäin.

Kisaraporttia

Palatakseni NUTS-kisaraporttiin: Olimme tulleet Rukalle jo hyvissä ajoin keskiviikkoiltana viiden hengen porukalla. Molemmat Pasit juoksivat 83 km:n reitin Hautajärveltä Rukalle, ja Sami pisteli reippaana miehenä saman reitin edestakaisin. Marika ei ikäväksemme päässyt juoksemaan lainkaan flunssan iskettyä juuri ennen matkaa. Kääntöpuolena meillä muilla oli täydellinen huolto. Suuret kiitokset siitä Marikalle.

Minun lähtöni oli perjantaina klo 19:40 Oulangan luontokeskukselta. Juuri silloin ei satanut. Sade alkoi sitten hiljalleen jossain vaiheessa ja jatkui suurin piirtein koko yön, luulisin. Alkumatkasta otin aika paljon valokuvia. Niin kauan kuin ei satanut, en viitsinyt joka kerralla pujottaa luuria takaisin minigrip-pussiin, vaan tungin sen vain juoksuvyön taskuun. Sitten sateen alettua ei tullut juuri kuvailtua. Eikä muutenkaan huvittanut kaivella kännykkää taskusta ja muovipussista. Keskityin etenemiseen mieluummin.

Yöjalkaan

Etukäteen pelkäsin eniten puolenyön jälkeen juoksemista. Minulla ei ole tapana valvoa, saati sitten tehdä jotain fyysistä ponnistelua vaativaa aamuyön tunteina. Olin ikävä kyllä oikeassa – joskus varmaankin yhden jälkeen, kun olin ohittanut ensimmäisen huoltopisteen 31,9 kilsan kohdalla, alkoi tuntumaan, että nyt ei pysty eikä kykene juoksemaan. Yritin kaikesta huolimatta edes kävellä reippaasti. Kävin keskustelua itseni kanssa tähän tyyliin: ”Hyvin menee. Anna mennä nyt vaan” ”Mulla on huono olo, mitäs mun nyt kannattaisi tehdä? No otapa vähän suolaa, se yleensä auttaa” Sitten otin vähän merisuolaa liivin taskusta ja join vettä. Ei se kovin paljon auttanut, mutta ehkä henkisesti vähän.

Energiaa oli vaikea niellä. Sain juotua kyllä urheilujuomaa, ja kaikki juoksuliiviini pakkaamat kuusi vihreää kuulaa upposivat matkan aikana. Molemmilla huoltopisteillä nassutin pari kourallista sipsejä ja nappasin palan suklaata mukaan. Ja täytin vesipullot.

Vessareissuja en kovin paljon pelännyt etukäteen, vaikka leikkaukset ovatkin tehneet suolistostani uudenlaisen. Siihen olen saanut tottua, ja matkalla oli onneksi huusseja sopivasti laavupaikoilla, kahden tapahtumaa varten järjestetyn huollon lisäksi. Yhdellä laavulla – tarkoitan siis huussilla – eksyin reitiltä hetkeksi, kun säntäsin kiireellä joen yli helpotusmajaan. Jatkoin siitä sitten polkua pitkin eteenpäin, vaikka tässä kohtaa ei olisi pitänyt ylittää jokea lainkaan. Paitsi että minun piti. Onneksi huomasin harharetkeni pian, kun ei näkynyt yhtään reittimerkkejä eikä mutaisella polulla ollut kengänjälkiä.

Valoa riitti kyllä etenemiseen ilman otsalamppua, vaikka auringonlaskun ja -nousun välillä oli kolmisen tuntia. Linnut lauloivat läpi yön. Kaikkein hämärimpinä tunteina kuului vain jokunen yksittäinen livertäjä.

Loppurutistus

Kiinnostavin osuus alkoi Konttaisen huoltopisteen jälkeen, kun päästiin kiipeämään ja kiipeämään. Ylös- ja eteenpäin katsoessa näytti siltä, että portaat vievät taivaaseen asti. Konttaisen päältä oli hienot näköalat länteen yli metsän ja järvien. Valtavaaralla mitään ei enää näkynyt sateen ja pilvien lävitse. Olisi ollut kiva nähdä auringonnousu, kun nyt kerrankin tuli oltua ”hereillä” siihen aikaan kevätyöstä.

Rukalle kiipeäminen Valtavaaran parkkipaikan jälkeen ei tuntunutkaan niin mahdottomalta kuin olin muistellut viime syksyn reissultamme. Ehkä se auttoi, kun maali jo häämötti pitkän matkan jälkeen. Otin sellaisen loppukirin maaliin, että tuli jo mieleen, olisiko pitänyt väkisin painaa kovempaa mustien hetkien läpi. Ei näin pitkän matkan jälkeen saisi olla voimia jäljellä. 

Maalissa! Kuva: Marika Tauriainen

Vaan tämähän oli elämäni ensimmäinen polku-ultra. Tarkoituskin oli mennä retkeilymeiningillä haistelemaan, millaista touhua tämä oikein on. Ja kun mietin, millaisessa kunnossa olin vuosi sitten, voin olla vain sanomattoman tyytyväinen ja kiitollinen siitä, että tämä on ollut mahdollista. Taidanpa mennä toisenkin kerran 😊