Hyvälle mielelle

Haluaisin ajatella vain iloisia asioita ja keskittyä harjoitteluun kohti toukokuun NUTS-tapahtumaa. Ihan niin kuin silloin, kun sain kuulla syöpäkasvaimen hyökänneen kehooni. Silloin aivoissani aktivoitui hälytystila, joka sanoi, tai oikeastaan kiljui ja kirkui, että muu on nyt toisarvoista, minun on vain tehtävä kaikkeni pysyäkseni hyvällä mielellä. Mikään pakokauhu tai masennus ei saa tulla tekemään tästä vielä vaikeampaa. Toistelin itselleni, että mitä tahansa tuleekin, minä selviän siitä, kaikki järjestyy.

Keskityin hyviin asioihin. Sairaslomallani luin ja kuuntelin paljon äänikirjoja. Sellaisia hyvän mielen tarinoita, joiden mukana matkasin ihan muualle, pois oman elämäni vastoinkäymisistä. Elokuussa sai vielä nauttia kesän lämmöstä ja valosta. Sain keskittyä toipumiseen, paranemiseen. En ajatellut muuta. 

 Aina ei jaksa

Välillä minun on pysähdyttävä kysymään itseltäni, kuinka paljon minä tänään jaksan kestää. Ikävät asiat on ajoittain helpompi ottaa vastaan, kun keskittää huomion parempiin. Jos olo hetkeksi helpottaakin, hankaluudet ja vastoinkäymiset eivät kuitenkaan muutu sillä tavalla paremmiksi. Puhumattakaan, että katoaisivat. Aina ei vain jaksa.

 

Tänään lähetin ystävälleni viestin: pelottaa. Kerroin pelostani tyttärellenikin. 

Minua pelottaa, miten sitten kun avanne vatsani päältä on suljettu. Olin lukenut joidenkin ihmisten ankeista kokemuksista, ja aloin miettimään pienessä päässäni miten kurjaksi elämä voikaan mennä. Mitä jos en saata enää ikinä lähteä kilometriä kauemmas kotoa lenkille, kun jo pitää juosta täysiä takaisin vessaan. En minä sellaista elämää halua. Sitten me juttelimme peloistamme ja toiveistamme. Minunkin pelkoni sai mittasuhteet. Vaikka minua yhä huolestuttaa, en soittanut paniikkipuhelua TYKSin lääkärille. Ajattelin, että tästäkin selvitään. Jollakin tavalla. 

Murheista ja iloista

Joskus tuntuu, että omien tunteiden kanssa eläminen on vaikeinta elämässä. Asiat ovat vain asioita, ja tapahtumat vain tapahtumia. Elämää niistä tekee se, miltä ne tuntuvat. 

 Elämä on aika rosoista. Toisinaan on kevyempi askel ja saa keskittyä kaikenlaiseen puuhaan ja suorittamiseen. Silloin suorittaminenkin voi olla kivaa, ainakin minusta joskus on, kun saa itse määrittää tason ja vauhdin. Vaikka sen, että kuinka pitkälle juoksulle aikoo osallistua, ja mikä siinä on oma tavoite. 

 Valmistautumisesta NUTS Karhunkierrokseen 

Harjoitellessakin toiset päivät ovat parempia kuin toiset. Tätä polkujuoksutavoitettani ajatellen harjoittelen aika vapaasti ja fiiliksellä, en minkään systemaattisen ohjelman mukaan. Yritän käydä usein lenkillä, joka päivä ainakin kävellen. Nyt kevään tullen aion tehdä osan lenkeistä pyöräillen. Teen lihaskuntojumppaa ja venytyksiä pieninä annoksina lähes päivittäin. 

 Viime sunnuntaina olin lähdössä muutaman lenkkikaverini kanssa pitkälle lenkille. Paitsi, että en sitten mennytkään. Uskoin toipuvani sunnuntaiksi, vaikka tunsin itseni väsyneeksi lenkeilläni koko viikon. Ihmekös tuo, ottaen huomioon, että olimme juosseet edellisenä sunnuntaina 30 kilometriä, ja tahti oli minun tämänhetkiselle kunnolleni aika rapsakka. Silloin on parasta antaa palautumiselle se aika mikä siihen menee, muuten on tiedossa rasitusvammoja ja uupumus. Kaikki juoksijat tietävät tämän, mutta ei me aina sitä muisteta. 

Kolmenkympin juoksusta sain taas lisää itseluottamusta Karhunkierrosretkelle. Lenkkikavereiden seura on ihan korvaamaton, ja kyllä minä muistan heitä kiittää.

 Miten voin auttaa itseäni 

Liikuntaa suositellaan lääkkeeksi vähän joka asiaan. Sen lisäksi yksi hyväksi havaittu keino auttaa itseään on keskittyä auttamaan muita. Siitä tulee pakostakin hyvälle mielelle. 

 Mutta nyt on niin keväinen ilta, että minäpä lähden tästä ulkoiluttamaan polkupyörääni. Haen postista lankapaketin Strömsön villapaitaan. Siltä reissulta palattuani pelotkin ovat pienentyneet mittoihin, jotka tänään jaksan kantaa. 

 

Heippa vain, seuraavaan kertaan!