Kisatunnelmaan

 

Miten käy virittyminen kisatunnelmaan, kun ei ole kisaa? Ainakin edessä olevan matkan pituus saa aikaan sopivasti perhosia vatsanpohjaan. Vaikka sanotaan, että matka ei tapa, vaan vauhti, niin lähden kyllä taittamaan matkaa tuntien kunnioitusta jokaista edessä olevaa kilometriä kohtaan.

Karhunkierrokselle sitten ensi vuonna

Toukokuulle varatun leikkauksen takia Karhunkierros jää minun osaltani ensi vuoteen. Lähdemme 55 kilometrin retkellemme kolmestaan Paimiosta. Minulla on mukanani tutusta lenkkiporukasta Marika ja Pasi. Molemmilla on kokemusta pitkistä juoksumatkoista ja poluilla juoksemisesta, ja molemmat ovat hauskaa juoksuseuraa. Lenkkikaverini ovat suunnitelleet meille reitin, he tuntevat Paimion juoksumaastot kuin omat taskunsa. Minun tarvitsee siis vain valmistaa itseni ja kaikki se, mitä voin kuvitella juoksussa tarvitsevani. 

Reitti on suunniteltu juostavaksi kolmessa kierroksessa, jotka kaikki käyvät lähtöpaikan kautta. Silloin voimme käyttää lähtöpaikkaa huoltopisteenä, eikä kaikkea tarvitse kantaa mukana koko matkaa. Minulla on vain yhden litran verran juotavaa mukanani, ja täytän pullot aina huoltopisteellä. Tarvittavien varusteiden miettiminen ja kokoaminen auttaa osaltaan kisatunnelmaan pääsemisessä.

Laitan reittikuvauksen tänne blogiini juoksun jälkeen, ja toivottavasti saan pari kuvaakin talletettua matkalta.

Lyhyellä valmistautumisella rauhalliseen etenemiseen

Aikaa tähän pitkään juoksuun valmistautumiseen jäi huomattavasti vähemmän kuin olin alun perin suunnitellut. Minunhan oli tarkoitus aloittaa harjoittelu lokakuun lopulla, kun ilmoittauduin NUTS Karhunkierros -tapahtumaan. Silloin harjoitteluaikaa olisi ollut seitsemän kuukautta, mikä sekään ei ole kovin paljon, kun takana on sairaus ja kolme leikkausta, ja sen takia lähtökunto on huono. Sairauteni hoidossa tapahtuneet ikävät käänteet ovat lyhentäneet valmistautumiseen käytettävän ajan viiteen kuukauteen. Ensimmäinen juoksulenkkini lokakuun jälkeen oli joulukuun 2. päivä, kokonaiset 5 kilometriä, ja vauhti ei ollut paljon kävelyä nopsempaa. Aika pitkälle siitä ollaan siis tultu.  Lähden ihan luottavaisin mielin pitkää matkaa tarpomaan, vaikka tiedän varsin hyvin, että mitään helppoa siitä ei tule. Voin vain kuvitella, miten jossain vaiheessa ihmettelen ääneen (jos jaksan vielä puhua), että miksi ihmeessä minä tätä teen. Ja silloin Marika ja Pasi muistuttavat minua.

Ystävyyden ja yhteisön voima

On todella ihanaa tietää, että minun ei tarvitse tehdä tätä yksin. Saan juosta hyvässä seurassa tuttujen lenkkikavereiden kanssa. Marikan ja Pasin lisäksi sunnuntaina kampanjahengessä mukana juoksee myös muutama kaveri, joiden kanssa olen saanut harjoitella, pienellä porukalla ja turvavälein, koronapandemiankin aikana. Meillä on ollut tosi kivaa, ja palaan joukkoon, kunhan kuntoudun taas leikkauksen jälkeen.

Eikä minun tarvitse kerätä suolistosyöpätutkimukseen lahjoitettavia varoja yksin. Jokainen teistä, jotka osallistutte keräykseen, teette matkaa kanssani. Yhdessä tekemisessä on voimaa! Olen siitä äärimmäisen kiitollinen.