Voittajafiiliksissä!

 

                          Kuva: Marika Tauriainen

                          

Kuten edellisessä blogikirjoituksessani kerroin, minulle tuli pakottava tarve kiristää aikataulua pitkän juoksun suhteen. Samalla osallistumiseni NUTS Karhunkierros -tapahtumaan siirtyi ensi vuoteen. Sen takia NUTS-tunnus on poistettu keräyskampanjan Facebook-ryhmästä. Keräys toteutuu kuitenkin kuten on suunniteltu, ja osallistumisaikaa on vielä toukokuun loppuun saakka. Muistathan osallistua, ja haasta kaveritkin mukaan!

Sunnuntaina heti vapun jälkeen solmimme lenkkitossun nauhat ja pakkasimme juoksuliiveihimme juotavaa ja muuta matkalla tarvittavaa. Osan mahdollisesti tarvittavista huoltotarvikkeista jätimme lähtö- ja maalipaikalle, jonka kautta kuljimme kaksi kertaa. Reittimme oli jaettu kahteen 20 km ja yhteen 15 km mittaiseen lenkkiin. Näin meidän ei tarvinnut kantaa kaikkea mukanamme koko matkaa. Reittikartasta näkyy, missä menimme. Reitti saattaa näyttää vähän sekavalta, koska menimme samoista paikoista useita kertoja. Piirsin sinne muutaman kilometripalluran viitteeksi.

Kisatunnelmaan

Aika hyvin pääsin kisatunnelmaan jo kotona. Olin tietenkin pakannut kaiken valmiiksi jo edellisenä päivänä, paitsi kahvin, jonka keitin aamulla termospulloon. Ajoin Paimioon jännityksestä kihelmöiden, ja siellä minua jo odottivatkin Marika ja Pasi. Lähdimme iloisina matkaan klo 8:05 – tutusta juoksuporukastamme osalla oli toinen lähtöpaikka ja reitti, ja meitä huomattavasti reippaampi etenemistahti. Juoksimme kuitenkin kaikki samassa hengessä, syöpää vastaan. Nopsemmat menijät laukkasivatkin meitä vastaan ykköstien sillalla joskus vähän yli kello 11. Olen täynnä iloa ja kiitollisuutta, sillä olen saanut polkujuoksuryhmältämme varauksetonta tukea ja kannustusta sekä tälle syövän vastaisen taistelun varainkeruukampanjalle, että omalle toipumiselleni.

Pidemmälle kuin ikinä ennen

Koskaan aikaisemmin en ollut juossut maratonia pidempää matkaa, ja tiesin nyt, että en ole yhtä hyvässä juoksukunnossa kuin parhaimmillani olen ollut. Tiesin toki myös, että riittävän rauhallisella etenemisellä jaksan kyllä maaliin, ellei mitään ylimääräistä hankaluutta osu kohdalle. Silti en osannut kuvitella miltä näin pitkän matkan juokseminen tuntuu, mihin alkaa sattumaan, ja koska tulee vastaan seinä. Pitkillä matkoilla on aina se mahdollisuus, että matka katkeaa jostain odottamattomasta syystä. Olin myös päättänyt, että pää kainalossa tätä ei vedetä, vaan terveys on ensimmäinen tärkeysjärjestyksessä.

Lähdimme matkaan rauhallista hölkkää, ylämäet kävellen, tietoisena siitä, että edessä on koko päivän matka, ja alun keulimisella on helppo pilata koko homma. Olimme sopineet jo etukäteen, että välillä kävellään, ja ylämäissä aina. Kävelypätkät palauttivatkin mukavasti, vaikka reippaasti menimme kävellenkin. Pasi taisi pyytää, että voitaisiinko juosta, kun kävelette niin kovaa.

Ensimmäiselle kierrokselle läksimme urheilupuiston kautta kiertäen kohti Hiekkahelmeä ja sieltä etelään Paimion polulle. Metsäpoluilla juokseminen on tavattoman hauskaa, ja olisi tehnyt mieli kirmailla villisti hyppien ja loikkien, mutta onneksi maltoimme mielemme. Itse en juuri kelloa katsonut, mutta Pasi päivitti meille aika ajoin etenemämme matkan prosenttiosuuksina. Hassua, että vaikka juokseminen oli melkeinpä kaiken aikaa kivaa, silti tuntui hyvältä sekin, että maali lähestyy. Joskus kuulee sanottavan, että lenkin jälkeen on hyvä olo – no niin onkin, mutta niin on yleensä lenkilläkin. Eihän sitä jaksaisi, jos hyvä olo tulisi vasta jälkeen päin.

Ensimmäiseltä huoltotauolta tossua toisen eteen

Pidimme pikaisen huoltotauon kahdenkympin kohdalla, ja jatkoimme sitten ykköstien yli ja Paipin ohi itään polkuja pitkin, sitten pitkähkön tieosuuden pohjoiseen Paimion Luontopolulle ja edelleen Paimion sairaalan metsän kautta, hyppyrimäen ohi jokipolulle ja keskustan läpi neljänkympin huoltopisteelle. Mitään varsinaista seinää ei koskaan tullut. Kolmenkympin jälkeen oli kuitenkin muutama ihmeen pitkä kilometri Parantolan metsän ja Varasvuoren poluilla. Silloin ajattelin niitä suklaapatukoita, jotka olivat huoltopisteellä repussani. Saman tien kiljahdin riemusta, kun muistin, että olin ottanut yhden tuplan mukaani. Söin siitä heti puolet, ja kyllä maistuikin hyvälle! Ehkä tieosuuden jälkeen poluilla etenemisen vaativuus tuntui jo väsyneissä lihaksissa, ja huomattavasti hitaamminhan siellä mennäänkin kuin tiellä. Muutaman kerran matkan aikana, kun tuntui, että nyt alkaa yököttää, otin muutaman rakeen merisuolaa suuhuni, ja olo koheni nopeasti. Missään vaiheessa ei silti tullut mieleen ajatusta, että nyt ei enää jaksa tai huvita juosta. Juoksemillani maratoneilla on aina jossain vaiheessa tullut tunne, että ei ole kivaa, mutta niissä olenkin juossut niin kovaa kuin arvelen juuri ja juuri jaksavani maaliin saakka. Nyt ei ollut tarkoituskaan juosta aikaa vastaan, ja se teki tästä helpompaa. Ei silti liian helppoa, älkää nyt kuvitelkokaan 😊

                                            Videot kuvasi Marika Tauriainen

Vaivaiset 15 kilsaa jäljellä

Toisen huoltotauon jälkeen meno tuntui jo melkoisen kankealta. Tuntui siltä, että näkö ei ole tarkimmillaan, ja jalat ovat jonkun toisen tönköt köpöttimet. Niillä sitä sitten vain pisteltiin jälleen kohti Hiekkahelmeä, eikä se siitä sen pahemmaksi muuttunut. Neljänkympin jälkeen oli enää 15 km jäljellä, ja sehän nyt on pikkulenkki. Tahtikin pysyi melko lailla samana koko matkan. Poluilla meno oli vähän hitaampaa kuin tiellä, niin kuin se aina tapaa olla. Mitään totaalista hyytymistä ei tapahtunut, eikä edes loppua kohti hiipumista, mikä oli vähän yllättävää, suhteessa kankeuden tunteeseen.

Maalissa!

                                           Kuva: Marika Tauriainen

Maalissa meitä olivat vastassa poikani ja tyttäreni. Maaliin juokseminen on aina yhtä mahtava tunne. Sitä ei voi kuvailla, se täytyy saada kokea. Uudestaan ja uudestaan.

                                           Kuva:Vilma Itkonen

Lenkin päätteeksi istahdimme hetkiseksi tankkaamaan ja totesimme yhdessä, että tämä on ihan paras tapa viettää sunnuntaipäivää! Kaiken lisäksi juokseminen on auttanut minua toipumaan tästä vakavasta sairaudesta. Sen avulla olen löytänyt iloa ja voimaa ja paljon uusia kavereita. Ja uskokaa tai älkää, se tekee vaikeuksista paljon helpompia kestää.

Kiitos Marika ja Pasi, kiitos myös Pasi, Sami, Markus, Tiina ja Kaitsu! Kiitos Otto ja Vilma 💗

PS. Tämä ei jää tähän…